Muutosten vuosi
Ohi on
Nyt se on ohi. Viimeisetkin opinnot Oulussa on suoritettu ja opiskelijaelämä alkaa tulla päätökseensä.
En missään vaiheessa omaksunut itselleni varsinaista opiskelijaidentiteettiä, sillä elämässäni on ollut paljon muitakin minua määrittäviä asioita, ennen kaikkea urheilu. Silti opintojen päättyminen tuntuu haikealta. Olen iloinen siitä, että opinnot ovat nyt paketissa, mutta samalla yksi merkittävä aikakausi elämässä tulee päätökseen. Tuntuu siltä, että nyt pitäisi alkaa “oikeasti aikuiseksi”. Kaiken kaikkiaan yliopistovuodet kohtelivat minua todella hyvin.
Kaksi ensimmäistä vuotta olivat haastavampia. Aloitin opinnot koronapandemian aikana, ja rajoitukset hankaloittivat uuteen kaupunkiin ja opiskeluyhteisöön integroitumista. Preklinikan aikana en juurikaan viihtynyt Oulussa ja kyseenalaistin alavalintaani aika ajoin.
Välivuoden jälkeen (preklinikan jlk) tilanne kuitenkin muuttui täysin. Klinikkaan siirtyminen toi opintoihin aivan uudenlaista mielekkyyttä ja konkretiaa. Opinnot alkoivat tuntua omalta jutulta, löysin paljon ystäviä ja samalla myös Oulu alkoi tuntua kodilta. Opintojen aikana on tullut selväksi, ettei työ ole pelkkää teknistä suorittamista ja iso osa ammattia on ihmisten kohtaamista ja kuuntelua. On hienoa huomata, miten voi omalla tekemisellä oikeasti auttaa. Olen myös tajunnut, kuinka paljon arvostan työn sosiaalista puolta. En voisi kuvitella itseäni viettämässä päiviä yksin toimistossa tietokoneen ääressä.
Päällimmäisenä koulusta jää tietenkin kaipaamaan ihmisiä. Meillä oli poikkeuksellisen hyvä kurssihenki ja toivottavasti saamme järjestettyä DC Hakkaraisen kokoontumisia myös tulevaisuudessa. Klinikan opettajien, hoitajien ja muun henkilökunnan kanssa tuli vietettyä vuosien aikana paljon aikaa, joten myös heitä tulee muisteltua lämmöllä.
Toukokuu oli täynnä kaikenlaista hulinaa: erilaisia kissanristiäisiä, töitä, kätsypaikan hakemista ja tietenkin opintojen viimeistelyä. Olin klinikassa aivan viimeiseen viikkoon asti, mutta kaikki suoritteet tulivat lopulta tehtyä ajallaan.
Kätsyn aloitus
Kätsypaikan saaminen venyi toukokuulle asti, mutta lopulta sain paikan juuri siltä alueelta, jonne olin yrittänyt päästä jo syksystä lähtien. Asunnon hankkiminen ja muut järjestelyt piti hoitaa nopealla aikataululla, mutta toisaalta ei jäänyt aikaa turhalle jahkailulle. Aloitin harjoittelun Laukaassa heti kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja uutena kotikaupunkina toimii nyt Jyväskylä.
Ensimmäiset viikot ovat olleet varsinainen tietotulva. Uusia asioita tulee vastaan jatkuvasti, ja potilaita on laidasta laitaan. Koulussa potilasaineisto oli väistämättä melko valikoitua, mutta terveyskeskuksessa vastaan tulee kaikkea mahdollista. Parissa viikossa vastaan on tullut paljon uusia tilanteita ja koen, että oppimiskäyrä on ollut jyrkkä.
Omien potilaiden lisäksi teen heti alusta lähtien myös päivystystä. Päivystyksessä oppii väkisinkin paljon, sillä tilanteet vaihtuvat nopeasti eikä koskaan oikein tiedä, mitä on luvassa. Isona erona opiskeluun verrattuna on myös vastuun määrä. Vaikka apua on aina tarjolla on päätöksiä tehtävä itsenäisemmin. Vielä näin aluksi se jännittää mutta sitä vartenhan tässä on opiskeltu.
Toukokuun aikana tein myös ensimmäisiä työvuoroja yksityisellä puolella. Kokemus oli yllättävän erilainen verrattuna julkiseen sektoriin. Potilasmäärät olivat luonnollisesti pienempiä ja aikaa yhtä potilasta kohden oli enemmän. Ensivaikutelma oli kuitenkin erittäin positiivinen ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisin tulevaisuudessa nähdä itseni työskentelemässä sekä julkisella, että yksityisellä sektorilla.
Urheilu-uran päättyminen
Huhtikuussa Inarin SM-kilpailut jäivät aktiivisen kilpahiihtourani viimeisiksi kilpailuiksi. Kauden aikana kohdatut haasteet vahvistivat tunnetta siitä, että tämä olisi viimeinen vuoteni kilpahiihdon parissa. Päätös ei syntynyt hetkessä, vaan ajatus oli kypsynyt mielessäni jo pitkään. Ensimmäisiä merkkejä siitä oli nähtävissä ehkä jo syksyllä.
Talven aikana tunne siitä, ettei intohimo lajia kohtaan ollut enää entisellään; tuntui raskaalta. Pyörittelin paljon ajatuksia mielessäni ja pohdin, mitä urheilu minulle enää merkitsee. Huomasin, että nälkä menestymiseen oli muuttanut muotoaan, enkä enää löytänyt riittävän vahvoja syitä jatkaa samalla tavalla kuin aiemmin. Kevään aikana prosessi eteni vähitellen ja tänä päivänä olen täysin sinut päätökseni kanssa. Se on tuntunut jopa vapauttavalta ja luonnolliselta seuraavalta askeleelta.
Kilpaura päättyi siis jo hetki sitten, mutta liikunta on edelleen tärkeä osa arkeani. Viime aikoina olen urheillut fiiliksen mukaan ja kokeillut uusia asioita ilman tulostavoitteita tai harjoitusohjelmien säntillistä noudattamista. Tällä hetkellä pidän siitä, ettei jokaisen harjoituksen tarvitse palvella jotakin suurempaa tavoitetta. Todennäköisesti alan “kilpakuntoilla” jonkin lajin parissa myöhemmin, mutta nyt haluan fiilistellä ja testailla urheilun saralla hetken aikaa.
En kuitenkaan ole poistumassa itselleni rakkaan lajin parista. Jatkan edelleen AT Ski Teamin taustajoukoissa erilaisissa rooleissa. On hienoa, että saan pysyä mukana toiminnassa ja antaa jotain takaisin lajille, joka on ollut niin suuri osa elämääni.
Kevät on siis ollut isojen muutosten aikaa, moni hieno asia tulee päätökseensä mutta samalla se on alku jollekin uudelle. Ajatus siitä, etten ole enää hiihtäjä pelotti aluksi, mutta löydän varmasti uusia kulmia elämään. Urheilu on opettanut tavoitteellisuutta ja pitkäjänteisyyttä, josta voin hyötyä varmasti loppuelämäni ajan.
Vastaukset